Syksy on parhaimmillaan :D

Se olis sitte lomaa vietetty jo neljättä viikkoa. Vielä oisi kesälomaa viikko jäljellä! Ollaan koirien kanssa käyty päivittäin metsäilemässä. Siellä on niin kaunista ja rauhallista ja koirat nauttivat kun saavat juosta ees taas niin kovaa kun tassuista pääsee. Metsässä on luonnon omat agilityradatkin, kun saa hyppiä kaatuneiden puiden, ojien ja kivien ylitse. Muutamat geokätkötkin on etsitty koirien kanssa, viimeisessä Elli oikein auttoi kiven reunojen kaivamisessa :D Se selvästi tajusi että jotain toi ettii että kait tässä voisi sitten auttaa..Ellin epäonneksi purkki löytyikin kiinnitettynä puun runkoon joten ei nyt ollut kaivuutyöstä apua.

Samalla olen kiinnittänyt huomiota koirien toimintaan lenkeillä. Hyvin ovat oppineet pitämään minua silmällä ja käyvät säännöllisesti luonani josta tietysti saa aina palkkaa :D Juuri eilen kerroin miten ennenvanhaan lenkit meni..kun koirat hävisi joskus kun hanskat sumuun ja sitten niitä sai koko ajan huudella ja kiljua ja eivätkä ne silti tulleet. Nyt huomaa kuinka hiljaisia meidän metsälenkit ovat..pantojen nimilaatat kilisee mutta muuten melko hiljaista on. Ihanaa huomata kuinka kaikki koirat ovat oppineet tulemaan luokse säännöllisin väliajoin ja eivät muutenkaan mene kovin kauas. Jos löytyy jotain nuuskittavia jälkiä niin sitten saattaa hieman vauhti ja matka lisääntyä. Itse olen miettinyt mitkä ovat vihjeitä luoksetuloon metsässä. Huomaan, että jos seisahdun niin koirat ottavat sen "luoksetulo" kutsuna, ja eipä aikaakaan kun on kirsut nenän edessä istumassa :D Ja huomaan kuinka olen kouluttamalla saanut kivoja lieveilmiöitäkin esiin..Elli esimerkiksi tulee kovaa luokse ja melkein vauhdissa jo istuu koska tietää että sillä saa palkkaa. Nami ja Kiki on hienosti oppinut luoksetulon johon on lisätty hyppy vasten ja siitä istumaan..oisko joku kouluttaja joskus palkannut jotain semmosta yhdistelmää? Mitään en tunnusta :D No sama miten tulee kunhan tulee :D Olen tarkoituksella myös ottanut mukaan autosta ulostullessa että koirat ovat hihnassa ensin alkumatkan, sen jälkeen saavat juosta suurimman osan lenkistä ja taas ennen autolle menoa otetaan hihnaan. Siten varmasti ovat oppineet että kiinniottaminen ja hihna on oikeestikin ihan kiva juttu. Ja kaikki tulevat mielellään.

Toinen asia mikä on ollut monessa keskusteluryhmässä pinnalla, on koirien laumajärjestys. Olen nyt yrittänyt tarkkailla tätä meidän laumaa ja miettiä löytyykö meiltä laumajärjestys. Ja vaikka miten ajattelen ja mietin, niin ei, meillä ei ole selvää johtajaa laumassa. Se on enemmänkin niin että kuka kokee minkäkin asian tärkeäksi ja sillä hetkellä se järjestys muodostuu sen mukaan. Mutta yleisimmin se on niin, että kuka ehtii. Ja näissä tilanteissa ei siis olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ulkona riikunapuun alla yksi koira loikkii puuhun, yleisimmin Iitu ja muut odottavat puun alla saalista, kun riikunat tippuvat niitä syödään kuka ehtii periaatteella. Koskaan ei kuulu ärähdyksiä tai murinaa tms. Omat ruokakupit ovatkin sitten pyhää aluetta, niin kauan kun niissä on ruokaa, mutta kun ne on kerran jätetty tyhjinä, ei haittaa vaikka joku toinen käy niitä nuuskimassa. Sohvilla ja tuoleilla ym. ei ole väliä kuka hyppää kenenkin viereen nukkumaan. Parhaimmillaan saattaa löytyä kolmekin tolloa samassa tuolissa. Eikä me ihmisetkään aiheuteta sen kummempaa, joskus sattaa sylistä löytyä kolmekin tolloa sulassa sovussa..mutta se onko se meistä niin kivaa onkin toinen juttu ;) Mutta onneksi ne hyvin poistuvat käskystä :D Vaikka meidän lauma on suht seesteinen ja eivät menetä usein hermoja toisilleen, niin joskus niitäkin tilanteita tulee. Tässä päivänä eräänä sisarukset ärähtivät toisilleen ja tilanne ei edes näyttänyt miltään, mutta toisellepa tuli sitten korvaan reikä. Verta vuoti kovasti ja kaikki paikat oli veressä kun neiti ravisutti korvia. Joten hetken katseltuani eläinlääkäriin kävi tiemme, ei siksi että olisi ollut mitään suurta draamaa mutta kun veri on tosi kivaa siivottavaa tapeteista ;) Asemalla olevat lapset ajattelivat varmaan jotain suurtakin, kun olo itsellään oli kuin teurastajalla. Rauhoitukset jälkeen korvasta löytyi korkeintaan 0.5cm viilto,mutta luultavasti osunut juuri jonkun verisuonen päähän tms. Niinpä neiti Iitulainen lähti ell asemalta kaksi tikkiä korvassa. Mutta eipä nämä tämmöiset tapahtuvat meidän laumaa tunnu hetkauttavat. Joskus tulee tilanteita kun räjähtää nano sekunnin, mutta se tilanne menee juurikin niin nopeasti ohitse ja taas ollaan kun ei mitään olisi tapahtunut. Onneksi nämä eivät jää märehtimään ja mahtailemaan toinen toisilleen ja uskovat kun sanotaan että riittää jo. Itse ehkä pahentaa tilanteita omalla reagoinnillaan, kun aina ensimmäiseksi korottaa ääntään...Mutta olenkin joskus sanonut..että jos eläin on eläin ja koira on koira, niin joskus vaan me ihmisetkin ollaan ihmisiä, kädellisiä, joille vaan kuuluu se huutaminen ja tarttuminen..jälkeenpäin voi sitten aina mennä lyömään päätä seinään, mutta refleksi mikä refleksi..ihan samanlainen kun koirien refleksi lähteä esim. juoksevat pupun perään.

Mutta tässäpä taas pieni lauantai iltapäivän mietintöjä kirjoitetussa muodossa. Juuri tällä sekunnilla kaikki tollot kuorsaavat tyytyväisenä pitkin huusollia..Manta kuorsaa tossa jaloissa <3

Positiivinen VS Johtajuus

Koiran koulutus, johtajuutta vaiko vanhemmuutta?


Nykyään telkkarista tulee jatkuvasti erilaisia ohjelmia koskien koirien koulutusta. Milloin opetetaan olemaan johtajana koiralle joka tarkoittaa absoluuttista päätäntä valtaa kaikkiin asioihin mitä koira tekee. Jotkut toiset ohjelmat opettavat palkitsemaan koiraa kun se tekee oikein ja osa ohjelmista on siltä väliltä. Keskustelupalstoilla käydään keskustelua mikä ”tyyli” sopii millekin koiralle ja mikä ajattelutapa on se oikea. Tiukasti pidetään kiinni ajatuksesta että koira on susi ja me ihmiset olemme koiran lauma, jonka alfana me toimimme.
Joskus kannataisi ehkäpä laittaakin nämä asiat toisin päin ja miettiä miksi me oikeasti omistamme koiria. Tuskin kukaan ajattelee ostavansa koiran vain siksi, että saisi kerrankin kokea olevan suuri johtaja ,jonka alamaiset tekevät mitä ikinä keksimme haluta. Monelle ihmiselle koira on kuitenkin ensisijaisesti perheenjäsen, harrastuskaveri ja ystävä. Miksi haluaisimme tuottaa tuolle mahtavalle ystävälle kipua, pelkoa, stressiä ja epävarmuutta yrittäessämme matkia luontoa ja jopa väärin ymmärrettyä susilaumaakin.


Susi koiran vaatteissa?


Ennen ajateltiin että susilaumassa hallitsee alfa uros ja alfa naaras, sen ajan tutkijat ovat nyttemmin tulleet tulokseen että ajatus on ollut väärä, mutta siihen aikaan ainoa keino kuvata lisääntyvää pariskuntaa. Nykytutkimuksen mukaan voidaan sanoa ennemminkin susiparin olevan lisääntyvä uros ja lisääntyvä naaras, joten tätä kautta voimme myös kutsua niitä äidiksi ja isäksi. Koira on polveutunut sudesta ja niiden DNA on edelleen hyvin samankaltainen, vaikka koirilla on valtava rotukirjo. Joissakin tutkimuksissa on pohdittu sitä, onko nyky koiramme polveutunut nyky sudesta, vai voiko olla mahdollisuus että jokin susilaji on kesyyntynyt ja muuttunut evoluution takia ”koiraksi” ja tämä susilaji puuttuu nyky luonnosta kokonaan. Erilaiset tarinat kertovat kuinka metsästäjä on kesyttänyt suden pennun ja sitä kautta pystynyt käyttämään tätä hyödykseen metsästyksessä ym. Mutta nykytieteen valossa se on arveluttavaa, koska tänäkään päivänä sudet, jotka syntyvät ja kasvavat ihmisten kanssa eivät kesyynny siinä määrin että toimisivat ihmisen ”hyödyksi”.
Evoluutio on muutanut koiraa siten, että kehityksessään se jää noin neljän kuukauden ikäisen sudenpennun ikäiseksi, eli koiramme ei aikuistu koskaan. Ihminen on voinut vaikuttaa koiran kesyyntymiseen siten, että uskaliaimmat sudet on tulleet ihmisasutusten lähelle ruokailemaan ja huomanneet saavan sieltä helppoa ruokaa. Ihmiset ovat jättäneet kesyimmät eläimet rauhaan ja siten laji on voinut mahdollisesti alkaa lisääntymään ja tuottamaa valmiiksi kesyimpiä eläimiä. Tämä on kuitenkin luonnon muovaamaa eikä ihmisen kesytyksen tulosta. Paljon myöhemmin ihminen on keksinyt rodut ja jalostuksen, mutta en mene tässä tekstissä nyt siihen.


Johtajuus ja mitä se merkitsee koiran koulutuksessa?


Johtajuus on ihmisen luoma ajattelumalli, joita me käytämme tänäkin päivänä yritysmaailmassa. On johtaja, esimies ja viimeisenä työntekijä. Mutta mitä johtajuus käytännössä merkitsee? Onko se jonkin ihmisen mahdollisuus hallita koko työyhteisöä ja voiko johtajuudella saavuttaa menestyvän ja toimivan yrityksen?


Ikävä kyllä ihmiset ovat taipuvaisia pyrkimään johtajiksi, ja tässä tapauksessa laumanjohtajiksi. Kirjoissa ja ohjelmissa esitetään erilaisia myyttejä miten johtajuus saavutetaan. Esimerkkejä tästä ovat syöminen ennenkuin koira syö, ovista kulkeminen ennen kuin koira kulkee, koira ei saa nousta samalle tasolle ihmisen kanssa, koira ei saa maata ovien edessä ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mitä jos tässä kohdassa esitetään kysymys, kuka mahdollistaa asiat koirille? Jos koira ei saa syödä ennenkuin ihminen syö ensin, niin luultavasti pitäisi tehdä yhteinen metsästysretki jossa ihminen tekee viimeisen tappopurennan ja paloittelee ja syö saaliista sen minkä jaksaa ja jättää loput koiralle? Hauskaa vai mitä? Mutta kun meidän koirat saavat ruoan, useimmiten kaksikin kertaa päivässä, kupista niin kuka sen mahdollistaa koiralle? Ihminen antaa jotain jonka koira saa syödä. Kun koiraa viedään ulos niin taas se sama ihminen avaa koiralle oven, jotta se ylipäätään pääsee ulos. Se mitä koiran halutaan tekevän ennen näitä toimia, on opetettavissa. Ihminen joka hallitsee vahvisteet hallitsee koiran. Meille ihmisille on vaan usein aina helpompaa selittää miksi jotain tapahtuu lauseella, no kun tämä koira on tälläinen ja tämä koira tekee näin ja näin. Eli ihminen mieluummin selittää asioita kun tekee niille jotain.
Johtajuuteen perustuvan koulutuksen pahimpia puutteita on ensinnäkin ajatus siitä, että koira ehdoin tahdoin pyrkii laumassa ylöspäin ja johtajaksi. Tämä johtaa usein väärään diagnoosiin ongelmista ja niiden poistaminen johtajuuteen perustuvin keinoin ei ensinnäkään opeta koiralle oikeaa tapaa toimia, mutta myös niiden lisäksi se voi pahimmassa tapauksessa katkaista koiran ja omistajan suhteen, joskus pysyvästikin. Yleisimpiä neuvoja ovat mm. koiran selättäminen, häätäminen laumasta, nykiminen hihnasta esim. vetämisen lopettamiseksi,”hapettaminen, eristäminen jne. Jotkut koulukunnat suosivat erilaisten esineiden heittämistä, joista yleisin taitaa olla kolinapurkki. Harvoin kuitenkaan näissä ohjeissa muistetaan mainita niitä lieveilmiöitä joita tämänlainen koulutus voi tuottaa. Ensimmäisenä tärkein eli koulutus voi vaikuttaa haitallisesti koiran ja omistajan suhteeseen. Koira saattaa alkaa puolustaa itseään menetelmän käyttäjää kohtaan. Koira saattaa alkaa vältellä omistajaansa. Koira voi herkemmin reagoida pelolla muihinkin ääniin. Koiran käytös esim. rähinä tilanteissa saattaa pahentua erittäin pahaksi aggressioksi toista koiraa kohtaan. Käytännössä tämä tarkoittaa että ne ongelmat joihin haettiin apua voivatkin pahentua todella pahaksi. Miksi ihmiset sitten haluavat kokeilla näitä keinoja? Koiraa paineistettaessa tuloksia voi tulla nopeastikin ja tulos on kuin silmänkääntötemppu. Niin kutsuttu jääkausi, jolloin koiraa ei huomioida mitenkään, ei opeta koiraa olemaan nöyrä ja alistuva, vaan ennemminkin hämmentää koiraa joka voi olla alttiimpi tekemään asioita siksi, että palkkioksi saakin ihmisen huomiota. Monesti nämä koirat saadaan myös ns. opitun avuttomuuden tilaan, jolloin niiden oma tahto ja taito tehdä ja keksiä asioita on tukahdutettu. Koiralle tarpeettoman kivun tuottaminen fyysisesti kuin henkisestikin on laissa kielletty! Ja tärkeä muistisääntö on myös se, että väkivalta on aina väkivaltaa, ei kouluttamista.


Positiivinen vahvistaminen


Ennenkuin aloitin opiskeluni koirakoulu Visiossa, olin ahminut kaikki kirjat johtajuudesta ja koulutusmenelmistä. Olin taitava koirankouluttaja! Jo ensimmäinen Tommy Wirenin pitämän luennon jälkeen tipahdin rappusten yläpäästä maahan, voisi sanoa oikean mahaplätsin, ja samalla tajusin, että en oikeasti tiedä mitään! Kyseessä siis tieteeseen, taitavaan palkkionkäyttöön perustuva koulutus. Koulutus, joka on ollut olemassa jo melkein sata vuotta, suuria nimiä koulutustieteen takana ovat B.F. Skinner, Ivan Pavlov, Bob Bailey. Arkikielessä puhumme positiivisesta vahvistamisesta. Positiivinen sana johtaa ihmiset usein harhaan, kuvitelmaan siitä, että koirat saavat tehdä mitä haluavat ja koskaan ei mitään kielletä. Positiivinen ei tarkoita sallivaa. Positiivinen on matemaattinen määre, joka tarkoittaa että jotain hyvää lisätään koiran ympäristöön.


Asiat opetetaan koiralle positiivisin menetelmin. Oikeasta käytöksestä seuraa palkkio,väärästä käytöksestä palkkion mahdollisuus poistuu (rankaisu) eli väärä käytös jätetään huomioimatta. Koira ei ymmärrä puhetta vaan oppii toimintansa seurauksista. Esimerkiksi pennulle EI sanan käyttäminen on yhtä turhaa kun meille hepreaa puhuvan ihmisen puhe. Ei sanan sijaan meidän pitäisi keskittyä siihen, mitä haluamme koiran tekevän. Esimerkiksi sohvaa pureva pentu voidaan pyytää luokse, ja kun pentu tulee, saa siitä palkkion. Miksi koulutuksessa käytetään yleisimmin ruokaa vahvisteena? Yleensä ruoka toimii hyvin, ruoalla ei saada mitään peruuttamatonta aikaiseksi ja ruoan kanssa meillä on mahdollisuus vaihdella erilaisia makuja, hajuja ym.Sekä koira joka pystyy syömään ja nielemään on usein rauhallinen ja vastaanottavainen. Stressaantunut ja ylikiihtynyt eläin ei pysty syömään. Hyvä vahviste on ansaittu ja arvostettu, jotain mitä koira oikeasti tavoittelee ja minkä eteen se on valmis tekemään töitä. Usein kuulee puhuttavan koiran syöttämisestä tai namittamisesta ja vaikka mistä kukkahattuilusta. Kouluttamisessa on neljä tärkeintä asiaa jotka tulee ottaa huomioon, ajoitus, kriteeri, palkkion laatu sekä vahvistetiheys. Ei ehkä enää kuulostakkaan niin yksinkertaiselta. Erilaiset käytökset rakentuvat pienistä paloista joista myöhemmin tulee suurempia kokonaisuuksia. Jotkut asiat ovat luontaisia koiralle, kuten esim. istuminen, koirat ovat osanneet istua jo kauan ennenkuin ihminen keksi sitä niille kouluttaa, joten sen aikaansaaminen ei ole vaikeaa, koulutetaan vihjeestä istuminen. Monelle noutajalle on esimerkiksi luontaista tarttua ja kantaa esineitä, joskus onkin vaikeampi opettaa palauttaminen ja luopuminen.
Positiivisessa koulutuksessa tulee usein esiin myös naksuttimen käyttö sekä sheippaaminen. Naksutin on koiralle opetettava merkki siitä, että palkkio on tulossa. Naksutin mahdollistaa ajoituksen oikea-aikaisuuden, eli ”palkkion lupaus” juuri oikealla hetkellä oikeasta asiasta, ja maksu toimitetaan mahdollisimman nopeasti koiralle. Lyhyesti voidaan sanoa, että ensin naksu ja sitten maksu. Naksuttien avulla koira oppii nopeasti tarjoamaan toimntaa ja samalla käyttämään omaa päätään, eli aivotyöskentelyä. Ihminen palkitsee oikeat käytökset ja jättää väärät huomiotta. Näin koira oppii toimintansa seurauksista. Tässäkin ihminen tarvitsee tarkkuutta ja nopeutta, sekä myös pitkää pinnaa, sillä koiran on saatava tehdä myös virheitä ja oppia erehdyksen kautta. Makupalojen käyttäminen houkuttimena ei opeta koiraa käyttämään päätään vaan me aiheutamme käytökset, kun makupala poistuu, käytöskin on monesti poissa. Useasti näkee esimerkiksi koiranäyttelyissä ihmisiä kädet ojossa koiran nenän edessä, seisoettaessa tai juoksutettaessa, makupalan kadotessa menettää koirakin monesti mielenkiinnon. Naksuttimen ja sheippaamisen avulla saadaan koiran asento rakennettua kuonosta hännänpäähän juuri sellaiseksi kun halutaan ja parasta tässä on se, että koira rakastaa tehdä sitä ja näyttää iloiselta. Useampi tuomari on käynyt minulle kommentoimassa koirieni iloisista hännistä, sekä siitä että haluavat esiintyä minulle. Mikäs sen mukavampaa kun saa iloisesti pyörähtää kehässä molemmat. Sheippaamalla siis tarkoitetaan pienistä paloista rakennettua käytöstä. Esimerkiksi opetetaan koiraa nostamaan dummy maasta, ensimmäinen palkkio tulee kun koira vilkaisee kyseistä esinettä, laskee päätä esinettä kohti, tökkää kuonolla, avaa suutaan, tarttuu, nostaa jne. Kunnes päästää siihen että koira ottaa dummyn suuhun ja pitää suussa.


Kouluttamisen pitää aina olla johdonmukaista ja päättäväistä. Koulutushetket kannattaa hyvin suunnitella etukäteen, miettiä mitä koira jo osaa ja mitä pitää opettaa. Lause, kyllä se kotona osaa, varmasti pitää paikkaansa, mutta juuri siksi asioita pitää harjoitella paljon eri ympäristöissä ja eri häiriöissä. Toistoja pitää olla kymmeniä, jopa satoja, ennenkuin voidaan puhua osaamisesta. Taipumuskokeeseenkaan ei kannata lähteä kun soitellen sotaan, kaikki koirat eivät ole yhtä lahjakkaita kuin toiset, jotkut osaavat enemmän ja toiset tarvitsevat koulutusta enemmän. Niinhän se on meillä ihmisilläkin. Kaikista tärkein asia joka kannattaa muistaa koiran tai minkä tahansa eläimen koulutuksessa on, älä ota eläimen käytöstä henkilökohtaisesti!




Lähteet:


Tommy Wiren, Onnistu koirasi koulutuksessa
Sari Paavilainen, Koirakoulu Visio
David Appleby, Uusi näkökulma johtajuuteen, saksanseisoja-lehti 1/14,
John Bradshaw, Koiruus

Voiko eläin olla mustasukkainen?

Voiko eläin kokea mustasukkaisuutta? Kirjoissa ollaan sitä mieltä, että eläin ei pysty sellaiseen käyttäytymiseen, koska ei pysty asettumaan toisen asemaan. Mutta mitä on mustasukkaisuus? Parisuhteessa toinen ihminen voi olla mustasukkainen puolisostaan mutta mikä on mustasukkaisuuden määre? Omistushalu? Oma pelko ja epävarmuus? Aikuiset ihmiset pystyvät miettimään näitä asioita.
Entäs sitten lapset? Voiko lapsen mustasukkaisuus esimerkiksi omaa sisarustaan kohtaan olla lähtökohdiltaan samanlaista? Pystyykö esim. vajaa kaksivuotias lapsi ajattelemaan että minä omistan äidin ja en jaa sitä kenenkään kanssa? Mutta entäpä lapsen molemmat vanhemmat, onko lapsi mustasukkainen vanhemmastaan toiselle vanhemmalle? Voi olla että mietintä on täysin hakoteillä..

Eläinten "mustasukkaisuus" ajattelu juontaan juurensa tämän päivän puheluun hyvän ystäväni kanssa, joka kertoi hänen omien koiriensa välisestä tapahtumasta. Jos mietitään että koira puolustaa resurssejaan, onko omistaja koiralle resurssi jota puolustetaan toiselta koiralta. Kuinka paljon omistajan oma käyttäytyminen vaikuttaa laukaisemaan esim. urosten välisten tappelun.

Olen miettinyt tätä myös omassa laumassa. Meillä siis asuu seitsemän narttua joista vanhin kohta kymmenen ja nuorin kaksi vuotta. En pystyisi vastaamaan kysymykseen,jota joskus minulta kysytään, kuka on teidän lauman johtaja. Tässä kohdassa haluan muistuttaa että puhutaan nyt koirien välisestä laumasta, en koe edelleekään olevani osa koirien laumaa vaikka elänkin niiden kanssa. Automaattisesti voitaisiin ajatella sen olen Tara, koska se on vanhin. Ja siitä ikäjärjestyksessä alaspäin. Muistan aikaa kun meillä asui vain Tara ja Elli, joilla siis kaksi vuotta ikäeroa. Elli on aina "haastanut" Taraa hyppäämällä sen selän päälle etutassuilla seisomaan tai maatessa kyljen päälle. Tara ei ole koskaan reagoinut sen enempää kun murahtaen ja väistäen pois alta. Voidaanko tästä päätellä, että Elli on johtajakoira? Elli meni ulos ja haukkui milloin mitäkin, ja juoksi sitten sisälle kun sai Tarankin ulos katsomaan mitä tapahtuu, jonka jälkeen Elli neiti kirjaimellisesti kurkki kulman takaa mitä tuleman pitää, yleensä ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Myöhemmin meidän kaikki koirat ovat oppineet ohittamaan Ellin haukunan, koska se ei kuitenkaan yleisesti tuota mitään, eli mitään ei olekaan missään tms. Elli "lämpimikseen" haukkuu.

Tara,Elli ja Hani ovat tulleet meille noin kahden vuoden ikäeroilla. Hani ei ikinä ole tehnyt minkäänlaista elettä Taraa kohti, siis negatiivista. Kiki (Hanin vanhempi tytär) ja Nami ovat melkein samanikäisiä. Pentuna leikkivät kovasti yhdessä, mutta vanhempana on juoksuaikaan tullut muutamia kärhämiä, ei mitään suurempaa. Ja nyt kun ikää on tullut lisää, on nekin loppuneet. Iitu (Hanin nuorempi tytär) ja Mantan (Namin tytär) ikäero on noin vuosi.
Elli, Hani, Kiki,Nami, Iitu ja Manta eivät koskaan toisilleen "mahtaile" tai näytä semmoisia eleitä. Leikkivät sujuvasti keskenään ja vanhemmat mielellään leikkivät nuorempien kanssa. Välillä tuntuu että pahnan pohjimmaiset ovat oikeita lellilapsia ja saavat kaiken tahtonsa läpi kun niitä ei kukaan koskaan kiellä puremasta korvasta tms. Mutta jostain syystä nuoremmat ei ikinä "kiusaa" Taraa.
Tara siis täyttää tänä vuonna jo kymmenen. Ja on saanut meidän ihmisen kanssa semmoisen lellikki leiman ;) ja Tara useimmiten nostetaan paikkoihin mihin se haluaa (jäänne pahasta iskias jumista aikanaan) Jota koira on tehokkaasti oppinut käyttämään hyväkseen. Tarvittaessa kuitenkin itse pääsee. Tara pääsee helposti kylään mukaan, koska on niin helppo. Muut kun menevät ulos, Tara jää useimmin sisään, joko leikkimään leluilla joita se ei muuten halua tai arvosta, tai odottamaan jotain herkkuja joita saattaa tippua. Tara on se koira joka meillä hoitaa siivouksen ja puhdistushuollon muiden juoksuaikana. Tara itse on leikattu noin kaksi vuotta sitten.
Luiden syöminen esim. Ellin ja Mantan kanssa onnistuu vaikka olisivat nenä kiinni toisissaan. Mutta muutaman kerran olen huomannut muutaman nuoremman koiran käyvän Taran kimppuun, ilman syytä? Eivät ole säännönmukaisia, ei liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan, ei yleensä ole vaarallisia. Ja kun tilanne ohi elämä jatkuu samaan tahtiin. Tässä kohdassa olen miettinyt voiko koirat kokea mustasukkaisuutta, voiko joku toinen koira ajatella toisen koiran saavan jotain mistä itse jää paitsi. Mistä resurssiriidasta tässä on kyse?  Tästä voisi päätellä, että nuoret kokeilevat onneaan nousta lauman johtajaksi, mutta en oikein tätäkään usko. Tähän tuskin koskaan saadaan vastausta, mutta mietin vain mistä kyseinen käyttäytyminen voisi johtua. Voiko tähän vaikuttaa että Tara on lauman ainut leikattu narttu? Vai voisiko se sittenkin olla jostain "asemasta" jonka se on saavuttanut. Voiko koiran mustasukkaisuus johtua määrästä,ajasta tms. eli ei vastaa ihmisen määrettä mustasukkaisuudesta.
Apinoilla on tutkittu sitä, että pystyvät valitsemaan esim. kahdesta kasasta banaaneja sen jossa on enemmän. Koira ei taida siihen pystyä. Aivan kuten koira ei pysty asettamaan itseään toisen asemaan ja näin ollen tuntemaan esim. syyllisyyttä. Koira ei tunnista itseään vaikkapa peilistä, niinkuin apina ja jopa delfiinit.
Varmoja vastauksia tähän tuskin koskaan saadaan, koska emme pääse ikinä koiran mieleen. Voimme katsella ja tulkita ja miettiä käytöksiä ja ehkä pukea ne ihmiskieleen sopiviksi määreiksi. Miten susilaumassa jotka elää luonnossa, onko siellä "mustasukkaisuutta"?  Nykytutkimuksen mukaanhan lauma on perhe ja sielläkään ei johtajaroolit ole absoluuttisia totuuksia.

Tässä tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Hauskaa mietiskellä mitä eläimet käyttäytymisellään kertovat. Uutisena vielä lopuksi, Nami (Dragonflame's Great Red Maple) on tänään ultrattu kantavaksi ja pentuja odotetaan syntyväksi helmikuun puolessa välissä 2014. Pennut syntyvät ja kasvavat kennel Dragonflame's nimen alle Maskuun. Paljon onnea Sanna ja tietysti isukki Mondy :D

Kun mieli haluaa tuottaa kirjoitusta..

Hauskoja nämä koirat. Vaikka tällaisen koiralauman kanssa eläminen tuo paljon haasteita, vaatii työtä ja rahaa ja joskus unien menetystä ja itsensä soimaamista, niin päivääkään en vaihtaisi pois. Se suuri määrä oppia mitä nämä koirat tuovat elämääni on arvokasta ja sitä ei voi rahassa mitata. Eräs kysymys ystäväni FB profiilissa laittoi miettimään entistä ja nykyistä. Kysymys oli hieman erimuotoinen, mutta ajatus kuitenkin että mikä on ollut mullistavin hetki kouluttajana. En tiedä tarkoittiko kysyjä eläimen vai ihmisen, mutta itselle kuitenkin suurin mullistus on ollut hetki jolloin toiseksi vanhin koirani Elli avautui lukostaan ja oppi ja uskalsi alkaa tarjoamaan toimintaa ja huomata että siitä saa palkkaa.

Mietin tässä päivänä eräänä millaisia minun koirat ovat. Vilkkaita, riehakkaita ja varmasti joidenkin mielestä erittäin ärsyttäviä ja huonosti koulutettuja.  Noh, tähän viimiseen asiaan tiedän itse ainakin sen, että koirien vika se ei ainakaan ole, kouluttaja on vaan jättänyt jotain tekemättä vai voisiko sanoa että on tehnyt jotain liikaa.. Koko ajan oppi päässä muuntuu ja selkeytyy.Mutta se mitä koirani ovat ja josta olen erityisen iloinen, on niiden avoimuus minua kohtaan. Ne seuraavat liikkeitäni ja eleitäni kuin avointa kirjaa. Elli on aina ollut porukan erakko ja viettänyt mieluummin aikaa yksikseen. Harvoin on tahtonut syliin rapsutettavaksi tai kerjännyt ruokaa pöydästä tms. Pohdin mikä on muuttanut tämän koiran käytöstä erilaiseksi. Voisiko se olla että omistajasta on tullut johdonmukaisempi,
ymmärrettävämpi ja palkitsevampi. Ennen sitä itsekin tuli puututtua usein EI komennoin kun koira teki väärin ym. Mutta nyt yritän miettiä mitä haluaisin koiran mieluummin tekevän. Noh, aina tämä ei onnistu, johtuen varmasti siitä että itse on erittäin hidas oppimaan ja muuttamaan omia käytöstapojaan, mutta silti olen sitä mieltä että muutos on kuitenkin ollut riittävää.

Nykyään Elli tulee aamuisin kuin kakaralauma on laskettu pihalle, niin pyytämään rapsutuksia ja venyttelee ja kiehnää jaloissa ja heittäytyy selälleen ja naurankin että Elli kellii. No joku ei ehkä ajattele seuraavaa niin hyvänä asiana, mutta on Ellikin oppinut "kerjäämään" ja tulee nappisilmillään katsomaa, varsinkin jos siirappipiparipussi aukeaa. Lenkille lähtiessä se haluaa lähteä sinne minun kanssa, ei pelkästään juoksemaan, vaan siksi että meillä on kivaa yhdessä. Se miksi muutoksen näkee näissä vanhemmissa koirissa johtuu siitä että ne ovat eläneet aikaa, jolloin on kokeiltu vaikka minkälaisia ajatuksia koiran koulutuksesta, houkuttelusta jääkauteen ym. Ja nyt varmasti ajattelevat että vihdoin tuo ihminen on saanut aivot. Kakrulauma kun ei ole tuota aikaa edes elänyt, niin ovat hulluja ihania itsejään alusta saakka. Muistan ikuisesti myös sen hetken, kun Hanin tyhjä tuijotus opetetusta seisonta asennosta muuttui siihen, että jee, tämä tekeminen onkin hauskaa. Tähän on vanhuksilla ollut suureksi avuksi kosketuskeppi. Mutta ilokseni ja ehkä muiden kauhuksi saa meidän lauma olla täydeltä sielultaan niitä koiria joita haluavat olla ja touhuta että kaikilla on kivaa! Ne asiat mitä haluan muuttaa tai saada toimimaan paremmin vaatii itseltäni kärsivällisyyttä ja tarkkuutta kouluttajana. Koirat osaa jo käyttäytyä niinkuin ovat oppineet. Sen muuttaminen on minun vastuullani, mutta unohtamatta sitä iloa ja hauskuutta. Niinkuin Tommy sanoo, koirat oppivat koko ajan, eikä vain silloin kun ihminen haluaa kouluttaa niitä. Ja siksi varmasti on syytä keskittyä siihen ihmisen omaan oppimiseen koko ajan!

Monet ihmiset mieltävät makupalojen käytön koulutuksessa lahjonnaksi, namittamiseksi tms. Ja samalla tulee mieleen ajatus koiran inhimillistämisestä. Siitä on tällä hetkellä kirjoiteltu eri lehtien palstoilla. Mutta mitä koiran inhimillistäminen on? Onko se ajatus siitä että niitä kohdellaan kuin ihmisiä? Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ja miten määritellään mikä on liikaa inhimillistämistä? Jos palaan koulutukseen namien käyttäjänä tms. Niin positiivinen ei tarkoita sallivaa ja koulutus perustuu taitavaan palkkion käyttöön, missään ei lue että sen on PAKKO olla ruokaa. Mutta ruokaa on helppo saada, useammat koirat tekevät sen eteen paljon, palkitseminen on nopeaa ja palkkio tulee aina ihmiseltä. Jos käytetään erilaisia palkkioita on ymmärrettävä mitä hyvää tai huonoa sen käyttämisestä voi seurata. Ja tärkeää on myös muistaa, että koira itse määrittelee mikä toimii sille palkkiona, sitä me ihmiset ei voida päättää,vaikka kuinka tahtoisimme. Tästä palataan taas takaisin kohtaan inhimillistäminen. Itse miellän asian näin, että koira, joka on ajatteleva ja tunteisiin kykenevä olento tarvitsee tietynlaista elämänlaatua. Koira on eläin ja pitää miettiä mikä on tälle eläinlajille tyypillistä elämää. Mutta koirat ovat myös yksilöitä, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle. Jokainen koira tarvitsee nukkumapaikan, ruokaa, vettä ja liikuntaa. Tässä päästään jo rajalle inhimillistämiseen, onko liikaa, että koira saa nukkua sisällä eikä ulkona tarhassa kopissaan. Mitä jos koira saakin nukkua omistajien sängyssä? Nytkö on raja jo ylitetty? Koira saa ruoantähteiden sijaan nappulaa? Mutta mitä jos se onkin lihaa ja sitä erikseen haetaan koiralle jostakin liikkeestä tms.? Mitä jos koirat pääsevät omistajan mukaan kyläilemään ja muihin askareisiin? Mitä jos koirat saavat juosta metsässä vapaana niinkuin haluavat tai mitä jos niille rakennetaan pihalle aitaus jossa mahtuvat juoksemaan niinkuin tykkäävät ja seuraamaan ympäristön elämää. Onko tämä inhimillistämistä? Jos tiede on todistanut että koira pystyy tuntemaan kipua, surua, iloa,pelkoa ym. Onko väärin ajatella omistajuutta vanhemmuutena (ymmärtäen että et ole oikeasti koiran äiti tai isä). Vai onko kaikenlaiset vaatteet ja hepeneet ja turkin muotoon leikkaamiset, kynsien maalaamiset ym. sitä inhimillistämistä. Kysymys on todella vaikea ja ei voida laittaa yhden sanan alle, että se miellyttäisi kaikkia. Itse en hyväksy koirien pukemista ihmisten omaksi iloksi, koska sitten kannattaa ostaa nukke. En hyväksy turkin värjäämistä tai muutakaan värien käyttöä, koska se voi joissain tapauksissa olla jopa koiralle hengenvaarallista. En hyväksy kellon viiden teetä tai jäätelöautoa, koska ne eivät ole koiran ruokaa. Mutta se että koirasta tai mistä tahansa eläimestä pidetään hyvää huolta parhaan kykymme mukaan ja tarjoamalla sille laadukas ja hyvä elämä, sen hyväksyn. Jokainen tekee siitä varmasti omanlaisensa ja jokainen tuntee oman koiransa parhaiten ja osaa määritellä mitä se tarvisee voidakseen hyvin. Joskus ihmiset saattavat tarvita tähän apua, mutta varmasti oppivat kun neuvotaan. Mutta pääasia kuitenkin on, että eläin on eläin ja niiden tarpeet erovat meistä ihmisistä paljon. Domestikaatio on  tuonnut sen, että nekin ovat oppineet ehkä arvostamaan joitain ihmisten mukavuuksia, koska miksi ne muuten olisivat ammoisina aikoina tahtoneet meidän seuraan :D

Koiraelämää nro 2

Elettiin vuotta 2004. Sinä vuonna tuli jo aiheelliseksi alkaa etsiä sitä omaa asuntoa ja lähteä pois äidin ja isän ruokapatojen äärestä. Jukalle oli selvää, että haluaa omakotitalon, joten sitä etsimään siis. Siinä samalla pystyin jo ajatella uuden koiran ottamista ja mieheni sitä eniten kinusi, koska hänellä ei koskaan ole ollut omaa.

Mikä rotu? Siinäpä sitten pulma...Ei seurakoiraa, koska koiralla pitää olla "kokoa" ja kestoa lenkkeillä ja juosta metsässä ym. Nooh, ei sitten kuitenkaan mitään isoa isoa koiraa... Mielessä oli silloin eurasier, juuri niinkuin koira ostetaan, kirjassa kuva näyttää kivalta :) No tämä rotu ei omannu metsästyvaistoa, jotan se sitten tipahti aika pian laskuista. Australianpaimenkoira? Paimen, ei sekään.. Ajatuksena oli saada mahdollisesti lintukoira metsälle..Noo miten sitten labbis? Ei ei sytyttänyt sekään. Taas koirakirja käteen ja viisaat päät yhteen. Koirakirjan sivulta löytyi pieni punainen koira, jotan en ikinä ollut livenä nähnyt saatikka kuullut niistä mitään. Kaunis, iloinen, vilkas. Onko tämä meidän koira? Kettua muistuttava, koira joka houkuttelee lintuja. Tämä se on! Meille tulee tolleri!!

Ja tietysti niinkuin hyvä koiranostaja tekee, ostaa se keltainen pörssi lehden ja sieltä sivun, myydään koiria. Noh, siihen aikaan ei vielä internet ym. olleet samassa mittakaavassa käytössä kun tänä päivänä. Sieltä löytyi ilmoitus myytävistä pennuista. Innosta täristen soitettiin pentua ja joo, kyllä yksi pentu oli vapaana, mutta se oli uros. En tiedä miksi, ehkä Hildystä johtuen olin päättänyt että meille tulee narttu. Joten ei meille sieltä pentua :( Tämä myyjä tunsi erään kasvattajan jolla kotonaan n.3vko ikäiset pennut. Saatiin numero ja eikun soittamaan!! Niinpä otimme yhteyttä Kiteelle, Tellervo Timoseen, kennel Absolutis. Siellä sattui yksi tyttö olemaan vapaana :) Jee, meille tulee tolleri! Matka oli pitkä, joten viisaana ihmisenä kysyttiin, että haittaako jos ei tulla katsomaan, ennenkuin haetaan. No onneksi kasvattaja oli luottavainen :) Ja niin sitten me startattiin lokakuussa auton nokka kohti Kiteen kirkasta hakemaan omaa tollerivauvaa omaan uuteen kotiin. Muistan vieläkin sen päivän kun eilisen. Siellä meitä odotti pieni punanenäinen riiviökoira joka oli kasteessa saanut nimen Absolutis Paterinana Azul.

Miksi Tarasta tuli Tara? No tähän löytyy syy ja seuraus naapurissa asuneesta naisesta, joka kasvatti hovawartteja ja hänen ensimmäisen pentueen kotiin jäänyt pentu oli nimeltään Tara, yhtään en muista kuinka vanha minä olen silloin ollut, mutta se nimi jäi minun takaraivoon ja oli päivän selvää, että kun meille tulee koira niin se on Tara. Niinpä Tara tolleri tassutteli koko perheen sydämeen mantelisilmineen ja punaisine kuonoineen. Meillä oli remontti kesken ja niinpä Tara joutui ajelemaan paljon autossa minun mukana. No siellä se matkusti etujalkatilassa pyykkikorissa nukkuen. Mitä kovempi meteli oli kotona, sen sikeämmin se nukkui. Joten äänet ja pauke tuli kyllä pienelle kasvakuonolle tutuksi. Ensimmäinen uusi vuosi muutti sitten tulevan lintukoiran elämän,ja niimpä Tarasta ei koskaan tullut metsästyskoiraa, vaikka muuten olen aivan varma siitä että potentiaalia olisi ollut. Klo 16.00 käytiin pissalla ja niimpä sitten ennen aikojaan ammuttiin raketteja ja pennun pään päällä räjähti iso sininen raketti. Koira sai niin kovan paniikin ja minä uutena koiran omistajana en osannut suhtautua asiaan oikealla tavalla, joten niinpä meille jäi paukkuarka koira, jolla uudet vuodet ovat kirjaimellisesti tuskaa! Ei siedä mitään paukkuvaa ääntä, tuli se sitten aseesta, ukkosesta, tuulesta, moposta tms. Jälkeenpäin olen monesti surrut että en silloin tiennyt sitä mitä tiedän nyt. Taran kanssa harrastettiin sitten muuta, käytii tottiksessa ja agilityssa. Kokeiltiin mejää ym. Taran kanssa on aina mukavaa harrastaa, kun sen mitä tekee, tekee täysillä ja suurella ilolla. Omistajalla oli vaan suurempi ongelma opetella miten koiraa koulutetaan. Agiltyn harrastaminen jäi sitten myöhemmin koiran selkäongelmien vuoksi vaikka molemmat siitä kovasti tykättiin. Rakenteellista vikaa ei selästä löytynyt, mutta iskias vaivasi usein ja onneksi fysioterapeutilla siihen saatiin helpotusta. Pahin vaihe kun on mennyt aikanaan ohitse, ei selkä ole koskaan enää mennyt niin jumiin ja nyt onneksi voin itsekin sitä kotona hoitaa. Tara rakastaa uimista ja on oikein hyvää liikuntaa sille. Nyt kohta yhdeksän vuotiaana, siltä löytyy sitä samaa iloa ja intoa kun nuorempana. Edelleen se mitä tehdään tehdään täysillä. Tara lukee minua kuin avointa kirjaa ja iloitsee kun on hauskaa ja suree ja lohduttaa kun on surua. Tara on se minun elämäni koira <3

Ja lauma lähtee kasvamaan... Jokaisesta koirasta voisi kertoa tarinan miksi ja mistä ja miten ovat meille tulleet, mutta uskon että ketään ei niin paljon kiinnosta. Kerron sen näin lyhykäisesti. Elli otettiin Taralle kaveriksi vuonna 2006. Ajattelin tutulta kasvattajalta kysellä koska on mahdollisesti tulossa pentuja ja kappas, siellä oli yksi peruutus, ja niin meille tuli Elli eli Absolutis Unique Girl. Elli on tehnyt minun kennelnimelle ne ensimmäiset pennut ja Ellin nimestä sana Unique komistaa kennelnimeäni Unique Maple's. Siinä ne koirat piti sitten olla. En todella silloin voinut tietää tai edes olisi uskonut, jos joku olisi sanonut että vuonna 2013 teillä asuu seitsemän tolleria. Saatikka että kasvattaisin yhtään pentuetta.

Tutustuin alkuvuonna 2007 kasvattajaan nimeltä Sanna Hannula, kennel Dragonflame's. Sähköpostiviestien välityksellä juttelimme paljon koirista, tollereista, elämästä ja ihan kaikesta mikä nyt sattui mieleen juolahtamaan. Niihin aikoihin loppuvuonna syntyi pentue Grezagord's kenneliin, josta Sanna otti itselleen sijoitusnartun ja tarjosi sitä meille. Mietittiin kauan otetaanko kolmatta koiraa ja vielä sijoituskoiraa. Olin siihen aikaan kuullut jo erinäisiä kertomuksia sijoituskoirista ym. Mutta Sanna vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä ja keskusteluiden perusteella olimme monissa asioissa samalla aaltopituudella. Joten niinpä teimme päätöksen kolmannesta koirasta ja niin meille muutti helmikuussa 2008 Grezagord's R-A-K-A-S eli Hani.  Hani tuli siis sijoitukseen ja tarkoitus oli että myöhemmin se synnyttäisi pennut Dragonflame's kenneliin. Tämän koiran myötä sain elämääni yhden parhaimmista ystävistäni. Sannan kanssa jutellaan koirista, kasvatuksesta, koulutuksesta ja koirista. Elämästä, perheestä, iloista, suruista, työstä, opiskelusta. Aivan mistä tahansa. Kummallakin on omat näkemyksensä ja vaikka ei aina olla asioista samaa mieltä voidaan niistä keskustella ja molemmat kunnioittaa toisen ajatuksia ja näkemyksiä. Niinkuin kunnon ystävien kuuluukin!

Koska eläimet ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen ja olen aina haaveillut ammatista eläinten parissa mietin ja käänsin ja väänsin mitä opiskella. Eläinlääkäriksi ei minun pää riitä ja hoitajaksi olen liian tunteellinen. Haave myös tollerin kasvatuksesta virisi päässä ja niinpä tuumasta toimeen ja kasvattajakurssille. Vuonna 2009 minulle on myönnetty kennelnimi Unique Maple's, ensimmäinen pentueeni Ellille syntyi vuonna 2010. Hani sai pennut 2011, ja vaikka onkin sijoituskoira, pennut syntyivät ja kasvoivat meillä. Hanin pentueesta meille jäi majailemaan Kiki, monen asian summasta myös Nami muutti meille asumaan. Myöhemmin vielä on jäänyt omista pentueista Iitu ja Manta.

Vuonna 2010 aloitin koirankouluttajaopinnot koirakoulu Visiossa. Sitä ennen olin lukenut paljon kirjoja ja seurannut tv-sarjoja ym. koiran tai eläintenkouluttamisesta. Vallalla oli silloin ja taitaa valitettavasti olla vielä nytkin johtajuus ajattelu. Ensimmäisten luentojen jälkeen olo oli kun puulla päähän lyöty. Kaikki ne opit joita oli päntätty kirjoista jne. Ei ollutkaan niin? Ja kaiken lisäksi tieto ei perustunut musta tuntuu ja kun susilaumassakin tapahtuu väitteisiin, vain silkkaan tieteeseen, tieteeseen jota on tutkittu jo kauan. Tommyn ja Sarin luennoilla puhuttiin oppimisteoriasta, miten eläin oppii. Skinnerista, Pavlovista, ABC-analyysistä, klassisesta ja operantista ym. Tietoa on paljon ja kuinka ollakaan muka paljon tietävästä tuli ihminen joka ei tiennytkään mitään. Kiitos tästä Tommy Wirenille ja Sari Paavilaiselle. Tämä "uusi" tie on saanut minut kiinnostumaan entistä enemmän eläinten käyttäytymisestä ja miksi jotain tapahtuu ja miten eläin sen mahdollisesti ymmärtää. Ja koko ajan on tunne, että on pakko saada tietoa LISÄÄ!

Koulun myötä aloitettiin ystäväni Miljan kanssa pitämään Anjalassa koiratreenejä, joka on opettanut paljon. Tekemällä ja näkemällä sitä oppii parhaiten.Melkeinpä päivittäiset puhelut Animal Touch:n kouluttajan Soilen kanssa on myös opettaneet paljon, jaksetaan miettiä ja pohtia, kokeilla ja purkaa asioita monta tuntia.  Omat koirat ovat saaneet myös olla mukana aktiivisesti opettajina ja on ollut rikkaus, kun kaikki koirat ovat erilaisia ja lähtökohdiltaan eritavalla koulutettuja, mutta kuinka ne kaikki avautuivat tarjoamaan itse toimintaa, joka mahdollistaa palkkion saannin. Muistan aikoja kun Elli ja Hani istuivat ja toljottivat kun idioottia, että mitähän ihmettä mahdat nyt haluta, ei todellakaan voi ymmärtää, mutta kuinka ne pikkuhiljaa keksivät että hitto, mä jos teen jotain, niin alkaa tapahtua! Ja se ilo mikä eläimessä näkyy, kun saavat itse keksiä ja tehdä täysillä. Näyttelyissäkin on moni tuomari käynyt kommentoimassa iloisia häntiä ym. Mutta suurinta iloa se on itselle kun näkee miten hyvä suhde on eläimen kanssa!

Tästä on hyvä jatkaa :)

Ajatuksia koiraelämästä

Olen monesti miettynyt kirjoittamista blogissa. Täällä voisi jakaa ajatuksia ja oppeja ym. En vaan oikein koskaan keksi miten kirjoittaa, vaikka päässä pyörii miljoonia ajatuksia päivittäin. Mutta ehkäpä nyt kokeilen ja aloitan ihan alusta, jotta tylsistytän ihmiset jo alkutaipaleella :)

Miten minusta tuli tälläisen koiralauman omistaja, kasvattaja ja koiran kouluttaja? Meille tuli ensimmäinen koira kun olin seitsemän vuotias. Tiibetinspanieli Hildy tuli juuri perinteiseen tapaan, meillekin pitää ostaa koira kun kaikilla muillakin on. No, ehkä se ei pitänyt paikkaansa, mutta se koira tuli kuitenkin. Muistan vielä kun eilisen päivän kun se pieni karvaturri haettiin ja se oli niin pieni. Edesmennyt pappani kysyi koiran nähdessään, että koiraahan te menitte hakemaan ettekä rottaa. Se koira ja se rotu oli paras valinta sillä hetkellä, vaikka lapselle ei koskaan pidä koiraa ostaa. No äiti ja isä oli vastuussa ruokinnasta ym. Jälkeenpäin sitä miettii mitä tämäkin koira mahtoi ajatella elämästään ja olostaan minun kanssa, lapsesta, joka ei ymmärtänyt tipan vertaa miten koiran kanssa eletään saatikka koirien ajatusmaailmasta tai käyttäytymisestä. Ainoa asia minkä ymmärsin on että koiraa pitää kunnioittaa ystävänä ja hoitaa rakkaudella ja järjellä. Ja sitä minun Hildy oli, ystävä joka eli minun kanssa koko lapsuuteni, niin elämän iloissa ja suruissa. Koska en kait koskaan lapsena ollut oikein nukkeihminen, niin pieni koirani sai sitten sen osan, voi luoja, mutta sillä oli sitten paita päällä ja työntelin sitä tyytyväisenä nuken vaunuissa. Parasta oli, että koira ei ollut asiasta kummissaan, tyytyväisenä kuorsasi vaunuissa.
Jostain sain päähäni koirien estehypyn, luultavasti hevosten estekisojen seuraamisesta, en usko että olin kuullut agiltystä vielä silloin. Niinpä rakensin kaikista mahdollisista puutarvikkeista, haravoista ym. ratoja takapihalle ja pyysin koiraa hyppäämään ja niinpä se tekikin. Välillä lenkkeilimme milloin missäkin ja käytiin katselemassa ihmisiä.
Myöhemmin pyöräilin usein mummulle ja papalle kylään ja mietin, miten saisin Hildyn mukaan, koira oli niin pieni juoksutettavaksi vierellä, joten tarakalle asennettiin kori, koira koriin ja toinen kori päälle, jotta se ei pääse tippumaan ja niin sitä taas mentiin. Uskomaton pieni tassuttelija, kaikkeen se aina sopetui. Ja ei, en osannut kyllä sitä sen suuremmin kouluttaa. Meillä ei kotona koira saanut tulla sänkyyn tai sohvalle. Mutta minun huoneessa Hildy sai olla sängyssä ja siellä sille oli oma tuoli jossa sai nukkua. Äitikin sitten myöhemmin hyväksyi sen että Hildy saa olla minun sängyssä eikä siihen enää puuttunut. Mutta koira oli syystä tai toisesta oppinu maagiset sanat, jos sen halusi sängystä lattialle, tarvitsi vain sanoa, äiti tulee, niin johan se hyppäsi lattialle. Koiraa ei kuitenkaan oltu koskaan sen kummemmin komennettu, mutta jotain siitä oli sille jäänyt mieleen.
Hildy eli meillä viisitoista vuotta ja siitä luopuminen oli siihen astisen elämäni raskain hetki. Muistan sen kun eilisen päivän. Olin taksia ajamassa ja tultiin iltakahville, kun äiti tuli töistä. Koira makasi makuuhuoneessa ja tahtonut enää liikkua. Kaula oli ihmeellisesti turvonnut ja samalla hetkellä kun sen näin, tiesin, että tämä on se viimeinen hetki meidän yhteistä elämää. Ensi ajatus oli saada koira eläinlääkäriin jotta se pääsisi tuskistaan. Itse en päässyt lähtemään joten äiti ja Jukka lähti. Vollotin koko yön ja asiakkaat ihmetteli että mikähän mahtaa noin surullista olla. Mutta loppuun asti ajoin työvuoron ja voi kurjuus kun piti palata kotiin. Seuraavana aamuna oli sitten hautajaisten vuoro, talvipakkasella ja maa jäässä, mutta se rakas ihana pieni koira saatiin sinne oman maan multaan. Jälkeen päin minulle kerrottiin, että eivät ehtineet eläinlääkäriin asti, kun Hildy kuoli matkalla. Tavallaan se oli ehkä helpotus, että sen viimeinen hetki ei ollut jollakin pelottavalla eläinlääkäriasemalla vaan meidän äidin sylissä.

Kesti kolme vuotta ennenkuin ajattelin edes uutta koiraa elämääni. Mutta siitä jatkan seuraavalla kerralla :)