Olen monesti miettynyt kirjoittamista blogissa. Täällä voisi jakaa ajatuksia ja oppeja ym. En vaan oikein koskaan keksi miten kirjoittaa, vaikka päässä pyörii miljoonia ajatuksia päivittäin. Mutta ehkäpä nyt kokeilen ja aloitan ihan alusta, jotta tylsistytän ihmiset jo alkutaipaleella :)
Miten minusta tuli tälläisen koiralauman omistaja, kasvattaja ja koiran kouluttaja? Meille tuli ensimmäinen koira kun olin seitsemän vuotias. Tiibetinspanieli Hildy tuli juuri perinteiseen tapaan, meillekin pitää ostaa koira kun kaikilla muillakin on. No, ehkä se ei pitänyt paikkaansa, mutta se koira tuli kuitenkin. Muistan vielä kun eilisen päivän kun se pieni karvaturri haettiin ja se oli niin pieni. Edesmennyt pappani kysyi koiran nähdessään, että koiraahan te menitte hakemaan ettekä rottaa. Se koira ja se rotu oli paras valinta sillä hetkellä, vaikka lapselle ei koskaan pidä koiraa ostaa. No äiti ja isä oli vastuussa ruokinnasta ym. Jälkeenpäin sitä miettii mitä tämäkin koira mahtoi ajatella elämästään ja olostaan minun kanssa, lapsesta, joka ei ymmärtänyt tipan vertaa miten koiran kanssa eletään saatikka koirien ajatusmaailmasta tai käyttäytymisestä. Ainoa asia minkä ymmärsin on että koiraa pitää kunnioittaa ystävänä ja hoitaa rakkaudella ja järjellä. Ja sitä minun Hildy oli, ystävä joka eli minun kanssa koko lapsuuteni, niin elämän iloissa ja suruissa. Koska en kait koskaan lapsena ollut oikein nukkeihminen, niin pieni koirani sai sitten sen osan, voi luoja, mutta sillä oli sitten paita päällä ja työntelin sitä tyytyväisenä nuken vaunuissa. Parasta oli, että koira ei ollut asiasta kummissaan, tyytyväisenä kuorsasi vaunuissa.
Jostain sain päähäni koirien estehypyn, luultavasti hevosten estekisojen seuraamisesta, en usko että olin kuullut agiltystä vielä silloin. Niinpä rakensin kaikista mahdollisista puutarvikkeista, haravoista ym. ratoja takapihalle ja pyysin koiraa hyppäämään ja niinpä se tekikin. Välillä lenkkeilimme milloin missäkin ja käytiin katselemassa ihmisiä.
Myöhemmin pyöräilin usein mummulle ja papalle kylään ja mietin, miten saisin Hildyn mukaan, koira oli niin pieni juoksutettavaksi vierellä, joten tarakalle asennettiin kori, koira koriin ja toinen kori päälle, jotta se ei pääse tippumaan ja niin sitä taas mentiin. Uskomaton pieni tassuttelija, kaikkeen se aina sopetui. Ja ei, en osannut kyllä sitä sen suuremmin kouluttaa. Meillä ei kotona koira saanut tulla sänkyyn tai sohvalle. Mutta minun huoneessa Hildy sai olla sängyssä ja siellä sille oli oma tuoli jossa sai nukkua. Äitikin sitten myöhemmin hyväksyi sen että Hildy saa olla minun sängyssä eikä siihen enää puuttunut. Mutta koira oli syystä tai toisesta oppinu maagiset sanat, jos sen halusi sängystä lattialle, tarvitsi vain sanoa, äiti tulee, niin johan se hyppäsi lattialle. Koiraa ei kuitenkaan oltu koskaan sen kummemmin komennettu, mutta jotain siitä oli sille jäänyt mieleen.
Hildy eli meillä viisitoista vuotta ja siitä luopuminen oli siihen astisen elämäni raskain hetki. Muistan sen kun eilisen päivän. Olin taksia ajamassa ja tultiin iltakahville, kun äiti tuli töistä. Koira makasi makuuhuoneessa ja tahtonut enää liikkua. Kaula oli ihmeellisesti turvonnut ja samalla hetkellä kun sen näin, tiesin, että tämä on se viimeinen hetki meidän yhteistä elämää. Ensi ajatus oli saada koira eläinlääkäriin jotta se pääsisi tuskistaan. Itse en päässyt lähtemään joten äiti ja Jukka lähti. Vollotin koko yön ja asiakkaat ihmetteli että mikähän mahtaa noin surullista olla. Mutta loppuun asti ajoin työvuoron ja voi kurjuus kun piti palata kotiin. Seuraavana aamuna oli sitten hautajaisten vuoro, talvipakkasella ja maa jäässä, mutta se rakas ihana pieni koira saatiin sinne oman maan multaan. Jälkeen päin minulle kerrottiin, että eivät ehtineet eläinlääkäriin asti, kun Hildy kuoli matkalla. Tavallaan se oli ehkä helpotus, että sen viimeinen hetki ei ollut jollakin pelottavalla eläinlääkäriasemalla vaan meidän äidin sylissä.
Kesti kolme vuotta ennenkuin ajattelin edes uutta koiraa elämääni. Mutta siitä jatkan seuraavalla kerralla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti