Hauskoja nämä koirat. Vaikka tällaisen koiralauman kanssa eläminen tuo paljon haasteita, vaatii työtä ja rahaa ja joskus unien menetystä ja itsensä soimaamista, niin päivääkään en vaihtaisi pois. Se suuri määrä oppia mitä nämä koirat tuovat elämääni on arvokasta ja sitä ei voi rahassa mitata. Eräs kysymys ystäväni FB profiilissa laittoi miettimään entistä ja nykyistä. Kysymys oli hieman erimuotoinen, mutta ajatus kuitenkin että mikä on ollut mullistavin hetki kouluttajana. En tiedä tarkoittiko kysyjä eläimen vai ihmisen, mutta itselle kuitenkin suurin mullistus on ollut hetki jolloin toiseksi vanhin koirani Elli avautui lukostaan ja oppi ja uskalsi alkaa tarjoamaan toimintaa ja huomata että siitä saa palkkaa.
Mietin tässä päivänä eräänä millaisia minun koirat ovat. Vilkkaita, riehakkaita ja varmasti joidenkin mielestä erittäin ärsyttäviä ja huonosti koulutettuja. Noh, tähän viimiseen asiaan tiedän itse ainakin sen, että koirien vika se ei ainakaan ole, kouluttaja on vaan jättänyt jotain tekemättä vai voisiko sanoa että on tehnyt jotain liikaa.. Koko ajan oppi päässä muuntuu ja selkeytyy.Mutta se mitä koirani ovat ja josta olen erityisen iloinen, on niiden avoimuus minua kohtaan. Ne seuraavat liikkeitäni ja eleitäni kuin avointa kirjaa. Elli on aina ollut porukan erakko ja viettänyt mieluummin aikaa yksikseen. Harvoin on tahtonut syliin rapsutettavaksi tai kerjännyt ruokaa pöydästä tms. Pohdin mikä on muuttanut tämän koiran käytöstä erilaiseksi. Voisiko se olla että omistajasta on tullut johdonmukaisempi,
ymmärrettävämpi ja palkitsevampi. Ennen sitä itsekin tuli puututtua usein EI komennoin kun koira teki väärin ym. Mutta nyt yritän miettiä mitä haluaisin koiran mieluummin tekevän. Noh, aina tämä ei onnistu, johtuen varmasti siitä että itse on erittäin hidas oppimaan ja muuttamaan omia käytöstapojaan, mutta silti olen sitä mieltä että muutos on kuitenkin ollut riittävää.
Nykyään Elli tulee aamuisin kuin kakaralauma on laskettu pihalle, niin pyytämään rapsutuksia ja venyttelee ja kiehnää jaloissa ja heittäytyy selälleen ja naurankin että Elli kellii. No joku ei ehkä ajattele seuraavaa niin hyvänä asiana, mutta on Ellikin oppinut "kerjäämään" ja tulee nappisilmillään katsomaa, varsinkin jos siirappipiparipussi aukeaa. Lenkille lähtiessä se haluaa lähteä sinne minun kanssa, ei pelkästään juoksemaan, vaan siksi että meillä on kivaa yhdessä. Se miksi muutoksen näkee näissä vanhemmissa koirissa johtuu siitä että ne ovat eläneet aikaa, jolloin on kokeiltu vaikka minkälaisia ajatuksia koiran koulutuksesta, houkuttelusta jääkauteen ym. Ja nyt varmasti ajattelevat että vihdoin tuo ihminen on saanut aivot. Kakrulauma kun ei ole tuota aikaa edes elänyt, niin ovat hulluja ihania itsejään alusta saakka. Muistan ikuisesti myös sen hetken, kun Hanin tyhjä tuijotus opetetusta seisonta asennosta muuttui siihen, että jee, tämä tekeminen onkin hauskaa. Tähän on vanhuksilla ollut suureksi avuksi kosketuskeppi. Mutta ilokseni ja ehkä muiden kauhuksi saa meidän lauma olla täydeltä sielultaan niitä koiria joita haluavat olla ja touhuta että kaikilla on kivaa! Ne asiat mitä haluan muuttaa tai saada toimimaan paremmin vaatii itseltäni kärsivällisyyttä ja tarkkuutta kouluttajana. Koirat osaa jo käyttäytyä niinkuin ovat oppineet. Sen muuttaminen on minun vastuullani, mutta unohtamatta sitä iloa ja hauskuutta. Niinkuin Tommy sanoo, koirat oppivat koko ajan, eikä vain silloin kun ihminen haluaa kouluttaa niitä. Ja siksi varmasti on syytä keskittyä siihen ihmisen omaan oppimiseen koko ajan!
Monet ihmiset mieltävät makupalojen käytön koulutuksessa lahjonnaksi, namittamiseksi tms. Ja samalla tulee mieleen ajatus koiran inhimillistämisestä. Siitä on tällä hetkellä kirjoiteltu eri lehtien palstoilla. Mutta mitä koiran inhimillistäminen on? Onko se ajatus siitä että niitä kohdellaan kuin ihmisiä? Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ja miten määritellään mikä on liikaa inhimillistämistä? Jos palaan koulutukseen namien käyttäjänä tms. Niin positiivinen ei tarkoita sallivaa ja koulutus perustuu taitavaan palkkion käyttöön, missään ei lue että sen on PAKKO olla ruokaa. Mutta ruokaa on helppo saada, useammat koirat tekevät sen eteen paljon, palkitseminen on nopeaa ja palkkio tulee aina ihmiseltä. Jos käytetään erilaisia palkkioita on ymmärrettävä mitä hyvää tai huonoa sen käyttämisestä voi seurata. Ja tärkeää on myös muistaa, että koira itse määrittelee mikä toimii sille palkkiona, sitä me ihmiset ei voida päättää,vaikka kuinka tahtoisimme. Tästä palataan taas takaisin kohtaan inhimillistäminen. Itse miellän asian näin, että koira, joka on ajatteleva ja tunteisiin kykenevä olento tarvitsee tietynlaista elämänlaatua. Koira on eläin ja pitää miettiä mikä on tälle eläinlajille tyypillistä elämää. Mutta koirat ovat myös yksilöitä, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle. Jokainen koira tarvitsee nukkumapaikan, ruokaa, vettä ja liikuntaa. Tässä päästään jo rajalle inhimillistämiseen, onko liikaa, että koira saa nukkua sisällä eikä ulkona tarhassa kopissaan. Mitä jos koira saakin nukkua omistajien sängyssä? Nytkö on raja jo ylitetty? Koira saa ruoantähteiden sijaan nappulaa? Mutta mitä jos se onkin lihaa ja sitä erikseen haetaan koiralle jostakin liikkeestä tms.? Mitä jos koirat pääsevät omistajan mukaan kyläilemään ja muihin askareisiin? Mitä jos koirat saavat juosta metsässä vapaana niinkuin haluavat tai mitä jos niille rakennetaan pihalle aitaus jossa mahtuvat juoksemaan niinkuin tykkäävät ja seuraamaan ympäristön elämää. Onko tämä inhimillistämistä? Jos tiede on todistanut että koira pystyy tuntemaan kipua, surua, iloa,pelkoa ym. Onko väärin ajatella omistajuutta vanhemmuutena (ymmärtäen että et ole oikeasti koiran äiti tai isä). Vai onko kaikenlaiset vaatteet ja hepeneet ja turkin muotoon leikkaamiset, kynsien maalaamiset ym. sitä inhimillistämistä. Kysymys on todella vaikea ja ei voida laittaa yhden sanan alle, että se miellyttäisi kaikkia. Itse en hyväksy koirien pukemista ihmisten omaksi iloksi, koska sitten kannattaa ostaa nukke. En hyväksy turkin värjäämistä tai muutakaan värien käyttöä, koska se voi joissain tapauksissa olla jopa koiralle hengenvaarallista. En hyväksy kellon viiden teetä tai jäätelöautoa, koska ne eivät ole koiran ruokaa. Mutta se että koirasta tai mistä tahansa eläimestä pidetään hyvää huolta parhaan kykymme mukaan ja tarjoamalla sille laadukas ja hyvä elämä, sen hyväksyn. Jokainen tekee siitä varmasti omanlaisensa ja jokainen tuntee oman koiransa parhaiten ja osaa määritellä mitä se tarvisee voidakseen hyvin. Joskus ihmiset saattavat tarvita tähän apua, mutta varmasti oppivat kun neuvotaan. Mutta pääasia kuitenkin on, että eläin on eläin ja niiden tarpeet erovat meistä ihmisistä paljon. Domestikaatio on tuonnut sen, että nekin ovat oppineet ehkä arvostamaan joitain ihmisten mukavuuksia, koska miksi ne muuten olisivat ammoisina aikoina tahtoneet meidän seuraan :D
maanantai 14. lokakuuta 2013
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Koiraelämää nro 2
Elettiin vuotta 2004. Sinä vuonna tuli jo aiheelliseksi alkaa etsiä sitä omaa asuntoa ja lähteä pois äidin ja isän ruokapatojen äärestä. Jukalle oli selvää, että haluaa omakotitalon, joten sitä etsimään siis. Siinä samalla pystyin jo ajatella uuden koiran ottamista ja mieheni sitä eniten kinusi, koska hänellä ei koskaan ole ollut omaa.
Mikä rotu? Siinäpä sitten pulma...Ei seurakoiraa, koska koiralla pitää olla "kokoa" ja kestoa lenkkeillä ja juosta metsässä ym. Nooh, ei sitten kuitenkaan mitään isoa isoa koiraa... Mielessä oli silloin eurasier, juuri niinkuin koira ostetaan, kirjassa kuva näyttää kivalta :) No tämä rotu ei omannu metsästyvaistoa, jotan se sitten tipahti aika pian laskuista. Australianpaimenkoira? Paimen, ei sekään.. Ajatuksena oli saada mahdollisesti lintukoira metsälle..Noo miten sitten labbis? Ei ei sytyttänyt sekään. Taas koirakirja käteen ja viisaat päät yhteen. Koirakirjan sivulta löytyi pieni punainen koira, jotan en ikinä ollut livenä nähnyt saatikka kuullut niistä mitään. Kaunis, iloinen, vilkas. Onko tämä meidän koira? Kettua muistuttava, koira joka houkuttelee lintuja. Tämä se on! Meille tulee tolleri!!
Ja tietysti niinkuin hyvä koiranostaja tekee, ostaa se keltainen pörssi lehden ja sieltä sivun, myydään koiria. Noh, siihen aikaan ei vielä internet ym. olleet samassa mittakaavassa käytössä kun tänä päivänä. Sieltä löytyi ilmoitus myytävistä pennuista. Innosta täristen soitettiin pentua ja joo, kyllä yksi pentu oli vapaana, mutta se oli uros. En tiedä miksi, ehkä Hildystä johtuen olin päättänyt että meille tulee narttu. Joten ei meille sieltä pentua :( Tämä myyjä tunsi erään kasvattajan jolla kotonaan n.3vko ikäiset pennut. Saatiin numero ja eikun soittamaan!! Niinpä otimme yhteyttä Kiteelle, Tellervo Timoseen, kennel Absolutis. Siellä sattui yksi tyttö olemaan vapaana :) Jee, meille tulee tolleri! Matka oli pitkä, joten viisaana ihmisenä kysyttiin, että haittaako jos ei tulla katsomaan, ennenkuin haetaan. No onneksi kasvattaja oli luottavainen :) Ja niin sitten me startattiin lokakuussa auton nokka kohti Kiteen kirkasta hakemaan omaa tollerivauvaa omaan uuteen kotiin. Muistan vieläkin sen päivän kun eilisen. Siellä meitä odotti pieni punanenäinen riiviökoira joka oli kasteessa saanut nimen Absolutis Paterinana Azul.
Miksi Tarasta tuli Tara? No tähän löytyy syy ja seuraus naapurissa asuneesta naisesta, joka kasvatti hovawartteja ja hänen ensimmäisen pentueen kotiin jäänyt pentu oli nimeltään Tara, yhtään en muista kuinka vanha minä olen silloin ollut, mutta se nimi jäi minun takaraivoon ja oli päivän selvää, että kun meille tulee koira niin se on Tara. Niinpä Tara tolleri tassutteli koko perheen sydämeen mantelisilmineen ja punaisine kuonoineen. Meillä oli remontti kesken ja niinpä Tara joutui ajelemaan paljon autossa minun mukana. No siellä se matkusti etujalkatilassa pyykkikorissa nukkuen. Mitä kovempi meteli oli kotona, sen sikeämmin se nukkui. Joten äänet ja pauke tuli kyllä pienelle kasvakuonolle tutuksi. Ensimmäinen uusi vuosi muutti sitten tulevan lintukoiran elämän,ja niimpä Tarasta ei koskaan tullut metsästyskoiraa, vaikka muuten olen aivan varma siitä että potentiaalia olisi ollut. Klo 16.00 käytiin pissalla ja niimpä sitten ennen aikojaan ammuttiin raketteja ja pennun pään päällä räjähti iso sininen raketti. Koira sai niin kovan paniikin ja minä uutena koiran omistajana en osannut suhtautua asiaan oikealla tavalla, joten niinpä meille jäi paukkuarka koira, jolla uudet vuodet ovat kirjaimellisesti tuskaa! Ei siedä mitään paukkuvaa ääntä, tuli se sitten aseesta, ukkosesta, tuulesta, moposta tms. Jälkeenpäin olen monesti surrut että en silloin tiennyt sitä mitä tiedän nyt. Taran kanssa harrastettiin sitten muuta, käytii tottiksessa ja agilityssa. Kokeiltiin mejää ym. Taran kanssa on aina mukavaa harrastaa, kun sen mitä tekee, tekee täysillä ja suurella ilolla. Omistajalla oli vaan suurempi ongelma opetella miten koiraa koulutetaan. Agiltyn harrastaminen jäi sitten myöhemmin koiran selkäongelmien vuoksi vaikka molemmat siitä kovasti tykättiin. Rakenteellista vikaa ei selästä löytynyt, mutta iskias vaivasi usein ja onneksi fysioterapeutilla siihen saatiin helpotusta. Pahin vaihe kun on mennyt aikanaan ohitse, ei selkä ole koskaan enää mennyt niin jumiin ja nyt onneksi voin itsekin sitä kotona hoitaa. Tara rakastaa uimista ja on oikein hyvää liikuntaa sille. Nyt kohta yhdeksän vuotiaana, siltä löytyy sitä samaa iloa ja intoa kun nuorempana. Edelleen se mitä tehdään tehdään täysillä. Tara lukee minua kuin avointa kirjaa ja iloitsee kun on hauskaa ja suree ja lohduttaa kun on surua. Tara on se minun elämäni koira <3
Ja lauma lähtee kasvamaan... Jokaisesta koirasta voisi kertoa tarinan miksi ja mistä ja miten ovat meille tulleet, mutta uskon että ketään ei niin paljon kiinnosta. Kerron sen näin lyhykäisesti. Elli otettiin Taralle kaveriksi vuonna 2006. Ajattelin tutulta kasvattajalta kysellä koska on mahdollisesti tulossa pentuja ja kappas, siellä oli yksi peruutus, ja niin meille tuli Elli eli Absolutis Unique Girl. Elli on tehnyt minun kennelnimelle ne ensimmäiset pennut ja Ellin nimestä sana Unique komistaa kennelnimeäni Unique Maple's. Siinä ne koirat piti sitten olla. En todella silloin voinut tietää tai edes olisi uskonut, jos joku olisi sanonut että vuonna 2013 teillä asuu seitsemän tolleria. Saatikka että kasvattaisin yhtään pentuetta.
Tutustuin alkuvuonna 2007 kasvattajaan nimeltä Sanna Hannula, kennel Dragonflame's. Sähköpostiviestien välityksellä juttelimme paljon koirista, tollereista, elämästä ja ihan kaikesta mikä nyt sattui mieleen juolahtamaan. Niihin aikoihin loppuvuonna syntyi pentue Grezagord's kenneliin, josta Sanna otti itselleen sijoitusnartun ja tarjosi sitä meille. Mietittiin kauan otetaanko kolmatta koiraa ja vielä sijoituskoiraa. Olin siihen aikaan kuullut jo erinäisiä kertomuksia sijoituskoirista ym. Mutta Sanna vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä ja keskusteluiden perusteella olimme monissa asioissa samalla aaltopituudella. Joten niinpä teimme päätöksen kolmannesta koirasta ja niin meille muutti helmikuussa 2008 Grezagord's R-A-K-A-S eli Hani. Hani tuli siis sijoitukseen ja tarkoitus oli että myöhemmin se synnyttäisi pennut Dragonflame's kenneliin. Tämän koiran myötä sain elämääni yhden parhaimmista ystävistäni. Sannan kanssa jutellaan koirista, kasvatuksesta, koulutuksesta ja koirista. Elämästä, perheestä, iloista, suruista, työstä, opiskelusta. Aivan mistä tahansa. Kummallakin on omat näkemyksensä ja vaikka ei aina olla asioista samaa mieltä voidaan niistä keskustella ja molemmat kunnioittaa toisen ajatuksia ja näkemyksiä. Niinkuin kunnon ystävien kuuluukin!
Koska eläimet ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen ja olen aina haaveillut ammatista eläinten parissa mietin ja käänsin ja väänsin mitä opiskella. Eläinlääkäriksi ei minun pää riitä ja hoitajaksi olen liian tunteellinen. Haave myös tollerin kasvatuksesta virisi päässä ja niinpä tuumasta toimeen ja kasvattajakurssille. Vuonna 2009 minulle on myönnetty kennelnimi Unique Maple's, ensimmäinen pentueeni Ellille syntyi vuonna 2010. Hani sai pennut 2011, ja vaikka onkin sijoituskoira, pennut syntyivät ja kasvoivat meillä. Hanin pentueesta meille jäi majailemaan Kiki, monen asian summasta myös Nami muutti meille asumaan. Myöhemmin vielä on jäänyt omista pentueista Iitu ja Manta.
Vuonna 2010 aloitin koirankouluttajaopinnot koirakoulu Visiossa. Sitä ennen olin lukenut paljon kirjoja ja seurannut tv-sarjoja ym. koiran tai eläintenkouluttamisesta. Vallalla oli silloin ja taitaa valitettavasti olla vielä nytkin johtajuus ajattelu. Ensimmäisten luentojen jälkeen olo oli kun puulla päähän lyöty. Kaikki ne opit joita oli päntätty kirjoista jne. Ei ollutkaan niin? Ja kaiken lisäksi tieto ei perustunut musta tuntuu ja kun susilaumassakin tapahtuu väitteisiin, vain silkkaan tieteeseen, tieteeseen jota on tutkittu jo kauan. Tommyn ja Sarin luennoilla puhuttiin oppimisteoriasta, miten eläin oppii. Skinnerista, Pavlovista, ABC-analyysistä, klassisesta ja operantista ym. Tietoa on paljon ja kuinka ollakaan muka paljon tietävästä tuli ihminen joka ei tiennytkään mitään. Kiitos tästä Tommy Wirenille ja Sari Paavilaiselle. Tämä "uusi" tie on saanut minut kiinnostumaan entistä enemmän eläinten käyttäytymisestä ja miksi jotain tapahtuu ja miten eläin sen mahdollisesti ymmärtää. Ja koko ajan on tunne, että on pakko saada tietoa LISÄÄ!
Koulun myötä aloitettiin ystäväni Miljan kanssa pitämään Anjalassa koiratreenejä, joka on opettanut paljon. Tekemällä ja näkemällä sitä oppii parhaiten.Melkeinpä päivittäiset puhelut Animal Touch:n kouluttajan Soilen kanssa on myös opettaneet paljon, jaksetaan miettiä ja pohtia, kokeilla ja purkaa asioita monta tuntia. Omat koirat ovat saaneet myös olla mukana aktiivisesti opettajina ja on ollut rikkaus, kun kaikki koirat ovat erilaisia ja lähtökohdiltaan eritavalla koulutettuja, mutta kuinka ne kaikki avautuivat tarjoamaan itse toimintaa, joka mahdollistaa palkkion saannin. Muistan aikoja kun Elli ja Hani istuivat ja toljottivat kun idioottia, että mitähän ihmettä mahdat nyt haluta, ei todellakaan voi ymmärtää, mutta kuinka ne pikkuhiljaa keksivät että hitto, mä jos teen jotain, niin alkaa tapahtua! Ja se ilo mikä eläimessä näkyy, kun saavat itse keksiä ja tehdä täysillä. Näyttelyissäkin on moni tuomari käynyt kommentoimassa iloisia häntiä ym. Mutta suurinta iloa se on itselle kun näkee miten hyvä suhde on eläimen kanssa!
Tästä on hyvä jatkaa :)
Mikä rotu? Siinäpä sitten pulma...Ei seurakoiraa, koska koiralla pitää olla "kokoa" ja kestoa lenkkeillä ja juosta metsässä ym. Nooh, ei sitten kuitenkaan mitään isoa isoa koiraa... Mielessä oli silloin eurasier, juuri niinkuin koira ostetaan, kirjassa kuva näyttää kivalta :) No tämä rotu ei omannu metsästyvaistoa, jotan se sitten tipahti aika pian laskuista. Australianpaimenkoira? Paimen, ei sekään.. Ajatuksena oli saada mahdollisesti lintukoira metsälle..Noo miten sitten labbis? Ei ei sytyttänyt sekään. Taas koirakirja käteen ja viisaat päät yhteen. Koirakirjan sivulta löytyi pieni punainen koira, jotan en ikinä ollut livenä nähnyt saatikka kuullut niistä mitään. Kaunis, iloinen, vilkas. Onko tämä meidän koira? Kettua muistuttava, koira joka houkuttelee lintuja. Tämä se on! Meille tulee tolleri!!
Ja tietysti niinkuin hyvä koiranostaja tekee, ostaa se keltainen pörssi lehden ja sieltä sivun, myydään koiria. Noh, siihen aikaan ei vielä internet ym. olleet samassa mittakaavassa käytössä kun tänä päivänä. Sieltä löytyi ilmoitus myytävistä pennuista. Innosta täristen soitettiin pentua ja joo, kyllä yksi pentu oli vapaana, mutta se oli uros. En tiedä miksi, ehkä Hildystä johtuen olin päättänyt että meille tulee narttu. Joten ei meille sieltä pentua :( Tämä myyjä tunsi erään kasvattajan jolla kotonaan n.3vko ikäiset pennut. Saatiin numero ja eikun soittamaan!! Niinpä otimme yhteyttä Kiteelle, Tellervo Timoseen, kennel Absolutis. Siellä sattui yksi tyttö olemaan vapaana :) Jee, meille tulee tolleri! Matka oli pitkä, joten viisaana ihmisenä kysyttiin, että haittaako jos ei tulla katsomaan, ennenkuin haetaan. No onneksi kasvattaja oli luottavainen :) Ja niin sitten me startattiin lokakuussa auton nokka kohti Kiteen kirkasta hakemaan omaa tollerivauvaa omaan uuteen kotiin. Muistan vieläkin sen päivän kun eilisen. Siellä meitä odotti pieni punanenäinen riiviökoira joka oli kasteessa saanut nimen Absolutis Paterinana Azul.
Miksi Tarasta tuli Tara? No tähän löytyy syy ja seuraus naapurissa asuneesta naisesta, joka kasvatti hovawartteja ja hänen ensimmäisen pentueen kotiin jäänyt pentu oli nimeltään Tara, yhtään en muista kuinka vanha minä olen silloin ollut, mutta se nimi jäi minun takaraivoon ja oli päivän selvää, että kun meille tulee koira niin se on Tara. Niinpä Tara tolleri tassutteli koko perheen sydämeen mantelisilmineen ja punaisine kuonoineen. Meillä oli remontti kesken ja niinpä Tara joutui ajelemaan paljon autossa minun mukana. No siellä se matkusti etujalkatilassa pyykkikorissa nukkuen. Mitä kovempi meteli oli kotona, sen sikeämmin se nukkui. Joten äänet ja pauke tuli kyllä pienelle kasvakuonolle tutuksi. Ensimmäinen uusi vuosi muutti sitten tulevan lintukoiran elämän,ja niimpä Tarasta ei koskaan tullut metsästyskoiraa, vaikka muuten olen aivan varma siitä että potentiaalia olisi ollut. Klo 16.00 käytiin pissalla ja niimpä sitten ennen aikojaan ammuttiin raketteja ja pennun pään päällä räjähti iso sininen raketti. Koira sai niin kovan paniikin ja minä uutena koiran omistajana en osannut suhtautua asiaan oikealla tavalla, joten niinpä meille jäi paukkuarka koira, jolla uudet vuodet ovat kirjaimellisesti tuskaa! Ei siedä mitään paukkuvaa ääntä, tuli se sitten aseesta, ukkosesta, tuulesta, moposta tms. Jälkeenpäin olen monesti surrut että en silloin tiennyt sitä mitä tiedän nyt. Taran kanssa harrastettiin sitten muuta, käytii tottiksessa ja agilityssa. Kokeiltiin mejää ym. Taran kanssa on aina mukavaa harrastaa, kun sen mitä tekee, tekee täysillä ja suurella ilolla. Omistajalla oli vaan suurempi ongelma opetella miten koiraa koulutetaan. Agiltyn harrastaminen jäi sitten myöhemmin koiran selkäongelmien vuoksi vaikka molemmat siitä kovasti tykättiin. Rakenteellista vikaa ei selästä löytynyt, mutta iskias vaivasi usein ja onneksi fysioterapeutilla siihen saatiin helpotusta. Pahin vaihe kun on mennyt aikanaan ohitse, ei selkä ole koskaan enää mennyt niin jumiin ja nyt onneksi voin itsekin sitä kotona hoitaa. Tara rakastaa uimista ja on oikein hyvää liikuntaa sille. Nyt kohta yhdeksän vuotiaana, siltä löytyy sitä samaa iloa ja intoa kun nuorempana. Edelleen se mitä tehdään tehdään täysillä. Tara lukee minua kuin avointa kirjaa ja iloitsee kun on hauskaa ja suree ja lohduttaa kun on surua. Tara on se minun elämäni koira <3
Ja lauma lähtee kasvamaan... Jokaisesta koirasta voisi kertoa tarinan miksi ja mistä ja miten ovat meille tulleet, mutta uskon että ketään ei niin paljon kiinnosta. Kerron sen näin lyhykäisesti. Elli otettiin Taralle kaveriksi vuonna 2006. Ajattelin tutulta kasvattajalta kysellä koska on mahdollisesti tulossa pentuja ja kappas, siellä oli yksi peruutus, ja niin meille tuli Elli eli Absolutis Unique Girl. Elli on tehnyt minun kennelnimelle ne ensimmäiset pennut ja Ellin nimestä sana Unique komistaa kennelnimeäni Unique Maple's. Siinä ne koirat piti sitten olla. En todella silloin voinut tietää tai edes olisi uskonut, jos joku olisi sanonut että vuonna 2013 teillä asuu seitsemän tolleria. Saatikka että kasvattaisin yhtään pentuetta.
Tutustuin alkuvuonna 2007 kasvattajaan nimeltä Sanna Hannula, kennel Dragonflame's. Sähköpostiviestien välityksellä juttelimme paljon koirista, tollereista, elämästä ja ihan kaikesta mikä nyt sattui mieleen juolahtamaan. Niihin aikoihin loppuvuonna syntyi pentue Grezagord's kenneliin, josta Sanna otti itselleen sijoitusnartun ja tarjosi sitä meille. Mietittiin kauan otetaanko kolmatta koiraa ja vielä sijoituskoiraa. Olin siihen aikaan kuullut jo erinäisiä kertomuksia sijoituskoirista ym. Mutta Sanna vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä ja keskusteluiden perusteella olimme monissa asioissa samalla aaltopituudella. Joten niinpä teimme päätöksen kolmannesta koirasta ja niin meille muutti helmikuussa 2008 Grezagord's R-A-K-A-S eli Hani. Hani tuli siis sijoitukseen ja tarkoitus oli että myöhemmin se synnyttäisi pennut Dragonflame's kenneliin. Tämän koiran myötä sain elämääni yhden parhaimmista ystävistäni. Sannan kanssa jutellaan koirista, kasvatuksesta, koulutuksesta ja koirista. Elämästä, perheestä, iloista, suruista, työstä, opiskelusta. Aivan mistä tahansa. Kummallakin on omat näkemyksensä ja vaikka ei aina olla asioista samaa mieltä voidaan niistä keskustella ja molemmat kunnioittaa toisen ajatuksia ja näkemyksiä. Niinkuin kunnon ystävien kuuluukin!
Koska eläimet ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen ja olen aina haaveillut ammatista eläinten parissa mietin ja käänsin ja väänsin mitä opiskella. Eläinlääkäriksi ei minun pää riitä ja hoitajaksi olen liian tunteellinen. Haave myös tollerin kasvatuksesta virisi päässä ja niinpä tuumasta toimeen ja kasvattajakurssille. Vuonna 2009 minulle on myönnetty kennelnimi Unique Maple's, ensimmäinen pentueeni Ellille syntyi vuonna 2010. Hani sai pennut 2011, ja vaikka onkin sijoituskoira, pennut syntyivät ja kasvoivat meillä. Hanin pentueesta meille jäi majailemaan Kiki, monen asian summasta myös Nami muutti meille asumaan. Myöhemmin vielä on jäänyt omista pentueista Iitu ja Manta.
Vuonna 2010 aloitin koirankouluttajaopinnot koirakoulu Visiossa. Sitä ennen olin lukenut paljon kirjoja ja seurannut tv-sarjoja ym. koiran tai eläintenkouluttamisesta. Vallalla oli silloin ja taitaa valitettavasti olla vielä nytkin johtajuus ajattelu. Ensimmäisten luentojen jälkeen olo oli kun puulla päähän lyöty. Kaikki ne opit joita oli päntätty kirjoista jne. Ei ollutkaan niin? Ja kaiken lisäksi tieto ei perustunut musta tuntuu ja kun susilaumassakin tapahtuu väitteisiin, vain silkkaan tieteeseen, tieteeseen jota on tutkittu jo kauan. Tommyn ja Sarin luennoilla puhuttiin oppimisteoriasta, miten eläin oppii. Skinnerista, Pavlovista, ABC-analyysistä, klassisesta ja operantista ym. Tietoa on paljon ja kuinka ollakaan muka paljon tietävästä tuli ihminen joka ei tiennytkään mitään. Kiitos tästä Tommy Wirenille ja Sari Paavilaiselle. Tämä "uusi" tie on saanut minut kiinnostumaan entistä enemmän eläinten käyttäytymisestä ja miksi jotain tapahtuu ja miten eläin sen mahdollisesti ymmärtää. Ja koko ajan on tunne, että on pakko saada tietoa LISÄÄ!
Koulun myötä aloitettiin ystäväni Miljan kanssa pitämään Anjalassa koiratreenejä, joka on opettanut paljon. Tekemällä ja näkemällä sitä oppii parhaiten.Melkeinpä päivittäiset puhelut Animal Touch:n kouluttajan Soilen kanssa on myös opettaneet paljon, jaksetaan miettiä ja pohtia, kokeilla ja purkaa asioita monta tuntia. Omat koirat ovat saaneet myös olla mukana aktiivisesti opettajina ja on ollut rikkaus, kun kaikki koirat ovat erilaisia ja lähtökohdiltaan eritavalla koulutettuja, mutta kuinka ne kaikki avautuivat tarjoamaan itse toimintaa, joka mahdollistaa palkkion saannin. Muistan aikoja kun Elli ja Hani istuivat ja toljottivat kun idioottia, että mitähän ihmettä mahdat nyt haluta, ei todellakaan voi ymmärtää, mutta kuinka ne pikkuhiljaa keksivät että hitto, mä jos teen jotain, niin alkaa tapahtua! Ja se ilo mikä eläimessä näkyy, kun saavat itse keksiä ja tehdä täysillä. Näyttelyissäkin on moni tuomari käynyt kommentoimassa iloisia häntiä ym. Mutta suurinta iloa se on itselle kun näkee miten hyvä suhde on eläimen kanssa!
Tästä on hyvä jatkaa :)
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Ajatuksia koiraelämästä
Olen monesti miettynyt kirjoittamista blogissa. Täällä voisi jakaa ajatuksia ja oppeja ym. En vaan oikein koskaan keksi miten kirjoittaa, vaikka päässä pyörii miljoonia ajatuksia päivittäin. Mutta ehkäpä nyt kokeilen ja aloitan ihan alusta, jotta tylsistytän ihmiset jo alkutaipaleella :)
Miten minusta tuli tälläisen koiralauman omistaja, kasvattaja ja koiran kouluttaja? Meille tuli ensimmäinen koira kun olin seitsemän vuotias. Tiibetinspanieli Hildy tuli juuri perinteiseen tapaan, meillekin pitää ostaa koira kun kaikilla muillakin on. No, ehkä se ei pitänyt paikkaansa, mutta se koira tuli kuitenkin. Muistan vielä kun eilisen päivän kun se pieni karvaturri haettiin ja se oli niin pieni. Edesmennyt pappani kysyi koiran nähdessään, että koiraahan te menitte hakemaan ettekä rottaa. Se koira ja se rotu oli paras valinta sillä hetkellä, vaikka lapselle ei koskaan pidä koiraa ostaa. No äiti ja isä oli vastuussa ruokinnasta ym. Jälkeenpäin sitä miettii mitä tämäkin koira mahtoi ajatella elämästään ja olostaan minun kanssa, lapsesta, joka ei ymmärtänyt tipan vertaa miten koiran kanssa eletään saatikka koirien ajatusmaailmasta tai käyttäytymisestä. Ainoa asia minkä ymmärsin on että koiraa pitää kunnioittaa ystävänä ja hoitaa rakkaudella ja järjellä. Ja sitä minun Hildy oli, ystävä joka eli minun kanssa koko lapsuuteni, niin elämän iloissa ja suruissa. Koska en kait koskaan lapsena ollut oikein nukkeihminen, niin pieni koirani sai sitten sen osan, voi luoja, mutta sillä oli sitten paita päällä ja työntelin sitä tyytyväisenä nuken vaunuissa. Parasta oli, että koira ei ollut asiasta kummissaan, tyytyväisenä kuorsasi vaunuissa.
Jostain sain päähäni koirien estehypyn, luultavasti hevosten estekisojen seuraamisesta, en usko että olin kuullut agiltystä vielä silloin. Niinpä rakensin kaikista mahdollisista puutarvikkeista, haravoista ym. ratoja takapihalle ja pyysin koiraa hyppäämään ja niinpä se tekikin. Välillä lenkkeilimme milloin missäkin ja käytiin katselemassa ihmisiä.
Myöhemmin pyöräilin usein mummulle ja papalle kylään ja mietin, miten saisin Hildyn mukaan, koira oli niin pieni juoksutettavaksi vierellä, joten tarakalle asennettiin kori, koira koriin ja toinen kori päälle, jotta se ei pääse tippumaan ja niin sitä taas mentiin. Uskomaton pieni tassuttelija, kaikkeen se aina sopetui. Ja ei, en osannut kyllä sitä sen suuremmin kouluttaa. Meillä ei kotona koira saanut tulla sänkyyn tai sohvalle. Mutta minun huoneessa Hildy sai olla sängyssä ja siellä sille oli oma tuoli jossa sai nukkua. Äitikin sitten myöhemmin hyväksyi sen että Hildy saa olla minun sängyssä eikä siihen enää puuttunut. Mutta koira oli syystä tai toisesta oppinu maagiset sanat, jos sen halusi sängystä lattialle, tarvitsi vain sanoa, äiti tulee, niin johan se hyppäsi lattialle. Koiraa ei kuitenkaan oltu koskaan sen kummemmin komennettu, mutta jotain siitä oli sille jäänyt mieleen.
Hildy eli meillä viisitoista vuotta ja siitä luopuminen oli siihen astisen elämäni raskain hetki. Muistan sen kun eilisen päivän. Olin taksia ajamassa ja tultiin iltakahville, kun äiti tuli töistä. Koira makasi makuuhuoneessa ja tahtonut enää liikkua. Kaula oli ihmeellisesti turvonnut ja samalla hetkellä kun sen näin, tiesin, että tämä on se viimeinen hetki meidän yhteistä elämää. Ensi ajatus oli saada koira eläinlääkäriin jotta se pääsisi tuskistaan. Itse en päässyt lähtemään joten äiti ja Jukka lähti. Vollotin koko yön ja asiakkaat ihmetteli että mikähän mahtaa noin surullista olla. Mutta loppuun asti ajoin työvuoron ja voi kurjuus kun piti palata kotiin. Seuraavana aamuna oli sitten hautajaisten vuoro, talvipakkasella ja maa jäässä, mutta se rakas ihana pieni koira saatiin sinne oman maan multaan. Jälkeen päin minulle kerrottiin, että eivät ehtineet eläinlääkäriin asti, kun Hildy kuoli matkalla. Tavallaan se oli ehkä helpotus, että sen viimeinen hetki ei ollut jollakin pelottavalla eläinlääkäriasemalla vaan meidän äidin sylissä.
Kesti kolme vuotta ennenkuin ajattelin edes uutta koiraa elämääni. Mutta siitä jatkan seuraavalla kerralla :)
Miten minusta tuli tälläisen koiralauman omistaja, kasvattaja ja koiran kouluttaja? Meille tuli ensimmäinen koira kun olin seitsemän vuotias. Tiibetinspanieli Hildy tuli juuri perinteiseen tapaan, meillekin pitää ostaa koira kun kaikilla muillakin on. No, ehkä se ei pitänyt paikkaansa, mutta se koira tuli kuitenkin. Muistan vielä kun eilisen päivän kun se pieni karvaturri haettiin ja se oli niin pieni. Edesmennyt pappani kysyi koiran nähdessään, että koiraahan te menitte hakemaan ettekä rottaa. Se koira ja se rotu oli paras valinta sillä hetkellä, vaikka lapselle ei koskaan pidä koiraa ostaa. No äiti ja isä oli vastuussa ruokinnasta ym. Jälkeenpäin sitä miettii mitä tämäkin koira mahtoi ajatella elämästään ja olostaan minun kanssa, lapsesta, joka ei ymmärtänyt tipan vertaa miten koiran kanssa eletään saatikka koirien ajatusmaailmasta tai käyttäytymisestä. Ainoa asia minkä ymmärsin on että koiraa pitää kunnioittaa ystävänä ja hoitaa rakkaudella ja järjellä. Ja sitä minun Hildy oli, ystävä joka eli minun kanssa koko lapsuuteni, niin elämän iloissa ja suruissa. Koska en kait koskaan lapsena ollut oikein nukkeihminen, niin pieni koirani sai sitten sen osan, voi luoja, mutta sillä oli sitten paita päällä ja työntelin sitä tyytyväisenä nuken vaunuissa. Parasta oli, että koira ei ollut asiasta kummissaan, tyytyväisenä kuorsasi vaunuissa.
Jostain sain päähäni koirien estehypyn, luultavasti hevosten estekisojen seuraamisesta, en usko että olin kuullut agiltystä vielä silloin. Niinpä rakensin kaikista mahdollisista puutarvikkeista, haravoista ym. ratoja takapihalle ja pyysin koiraa hyppäämään ja niinpä se tekikin. Välillä lenkkeilimme milloin missäkin ja käytiin katselemassa ihmisiä.
Myöhemmin pyöräilin usein mummulle ja papalle kylään ja mietin, miten saisin Hildyn mukaan, koira oli niin pieni juoksutettavaksi vierellä, joten tarakalle asennettiin kori, koira koriin ja toinen kori päälle, jotta se ei pääse tippumaan ja niin sitä taas mentiin. Uskomaton pieni tassuttelija, kaikkeen se aina sopetui. Ja ei, en osannut kyllä sitä sen suuremmin kouluttaa. Meillä ei kotona koira saanut tulla sänkyyn tai sohvalle. Mutta minun huoneessa Hildy sai olla sängyssä ja siellä sille oli oma tuoli jossa sai nukkua. Äitikin sitten myöhemmin hyväksyi sen että Hildy saa olla minun sängyssä eikä siihen enää puuttunut. Mutta koira oli syystä tai toisesta oppinu maagiset sanat, jos sen halusi sängystä lattialle, tarvitsi vain sanoa, äiti tulee, niin johan se hyppäsi lattialle. Koiraa ei kuitenkaan oltu koskaan sen kummemmin komennettu, mutta jotain siitä oli sille jäänyt mieleen.
Hildy eli meillä viisitoista vuotta ja siitä luopuminen oli siihen astisen elämäni raskain hetki. Muistan sen kun eilisen päivän. Olin taksia ajamassa ja tultiin iltakahville, kun äiti tuli töistä. Koira makasi makuuhuoneessa ja tahtonut enää liikkua. Kaula oli ihmeellisesti turvonnut ja samalla hetkellä kun sen näin, tiesin, että tämä on se viimeinen hetki meidän yhteistä elämää. Ensi ajatus oli saada koira eläinlääkäriin jotta se pääsisi tuskistaan. Itse en päässyt lähtemään joten äiti ja Jukka lähti. Vollotin koko yön ja asiakkaat ihmetteli että mikähän mahtaa noin surullista olla. Mutta loppuun asti ajoin työvuoron ja voi kurjuus kun piti palata kotiin. Seuraavana aamuna oli sitten hautajaisten vuoro, talvipakkasella ja maa jäässä, mutta se rakas ihana pieni koira saatiin sinne oman maan multaan. Jälkeen päin minulle kerrottiin, että eivät ehtineet eläinlääkäriin asti, kun Hildy kuoli matkalla. Tavallaan se oli ehkä helpotus, että sen viimeinen hetki ei ollut jollakin pelottavalla eläinlääkäriasemalla vaan meidän äidin sylissä.
Kesti kolme vuotta ennenkuin ajattelin edes uutta koiraa elämääni. Mutta siitä jatkan seuraavalla kerralla :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)